Varhain aamulla 14.9.2009 seisoin Irkutskin rautatieaseman laiturilla. Olin juuri astunut ulos junasta, jossa olin nukkunut kolme viimeistä yötä. Tunne oli epätodellinen paitsi väsymyksestä myös jo taitetun matkan pituudesta. Mielessäni jyskytti kysymys, tässäkö tämä nyt oli. Kilometreissä mitattuna suurin osa Trans-Mongoliasta oli nimittäin jo takana päin, mutta päivien osalta ei. Viikko Baikalin seudulla sekä kaksi Mongoliassa odottivat vielä.
Ajatus reissun jatkumisesta antoi voimaa väsymyksen selättämiselle; viimeinen yö junassa oli jäänyt lyhyeksi. Irkutskin asemalla ryhmäämme odotti bussi, joka kuljettaisi meidät pian Olkhon-saarelle, Baikaljärven komeimpiin maisemiin. Ennen lähtöä jäi onneksi hieman aikaa tutkia Irkutskin kaunista asemaa ja hankkia syötävää ja juotavaa. Ostin ensikosketukseni mystiseen Baikaliin: mukaani lähti pullo järven puhdasta vettä, jota myytiin nimellä The Pearl of Baikal.
Irkutskiin tiesin palaavani ennen Mongoliaan siirtymistä, joten kaupungin ohittaminen ei kirpaissut. Hermoja raastoi kuitenkin bussin tavaratilan luukkujen jumiutuminen. Vikaa ei pystytty korjaamaan, ja jouduimme pakkaamaan rinkat ja laukut matkustamoon.
Kuittasin tapahtuman kuuluvaksi kategoriaan ”Venäjällä sattuu ja tapahtuu”. Lopulta pääsimme matkaan, ja päivien junamatka vaihtui hetkessä tuntien bussikyydiksi. Matkaa taitoimme nimittäin aamusta myöhään iltapäivään. Olin kuvitellut Olkhonin sijaitsevan huomattavasti lähempänä Irkutskia.
Junassa olin pistänyt merkille, että maisemat muuttuivat Irkutskia lähestyttäessä eksoottisemmiksi. Nyt bussin tarjoillessa ikkunoistaan venäläistä aroa silmänkantomattomiin kävi selväksi, että ”Suomen metsämaisemat venäläisillä rakennuksilla” olivat vihdoin jääneet taakse. Upeat arot, kukkulat ja pienet lammet miellyttivät silmää. Jälkimmäisten kohdalla ryhmämme otti tavakseen hihkaista ”Baikal!”.
Lounaalle pysähdyimme tienvarsiravintolaan, jonka vieressä lehmät laidunsivat vapaasti. Eläinten elinoloja ihastellessani silmiini osui myös jotakin vähemmän miellyttävää: kuolleen koiran jäännökset huussin vieressä. Mielessäni käväisi epämiellyttävä ajatus siitä, saisimmeko tuon koiran lihat syötäväksi lautasillamme. Luultavasti mielikuvitus vain teki tepposiaan, ja pian piiraat ja keitto maistuivat jo hyvällä ruokahalulla.
Lounaan voimalla tuntien ja taas tuntien ajon jaksoi loppuun saakka. Joskus iltapäivällä syvänsinistä vettä alkoi näkyä yhtäkkiä joka puolella. ”Vihdoinkin Baikal!” bussissa riemuittiin. Tanssiksi olisimme pistäneet kuten päiviä aiemmin Punaisella torilla, jos vain tila olisi riittänyt. Bussi kärrättiin lauttaan, ja pian saavuimme luonnonkauniin Olkhonin kamaralle. Saarella riitti sitten vielä ajamista ennen kuin saavutimme majapaikkamme, josta voit lukea lisää postauksestani Erikoisimmat yöpymispaikkani, top 5.
Panun matkat 