Auschwitzin vapauttamisesta tuli tänään kuluneeksi 70 vuotta. Muistot käynnistäni Auschwitzissa ja sen kakkosleirillä Birkenaussa ovat tallentuneet syvälle, enkä unohda niitä koskaan. Leiri veti hiljaiseksi ja sai voimaan pahoin. Kokemuksen kuvaamiseen eivät sanat tahdo riittää.
Auschwitzissa kävin ensimmäisellä Puolan-matkallani heinäkuussa 2008. AEGEE-järjestön kesäyliopisto-osallistujana liikuin noin 30 hengen kansainvälisessä opiskelijaporukassa. Auschwitzista jatkoimme puolalaiselle kesämökille, eikä ryhmän normaali henki palautunut kuin vasta illan hämärtyessä. Auschwitz sai kaikki oman elämän asiat tuntumaan hetkeksi merkityksettömiltä ja pohtimaan, miksi maailmassa on edelleen niin paljon vihaa ja sotaa, vaikka ne johtavat aina umpikujaan.
Auschwitziin matkasimme Krakovasta lähijunalla. Oświęcimin asemalta kävelimme Auschwitziin läpi kylän, jossa ei ollut mitään nähtävää. Junalla Auschwitz on helposti ja edullisesti omatoimimatkailijoiden saavutettavissa, mutta mukavuussyistä monet valitsevat valmiin kierroksen, joita Krakovassa myydään runsaasti.
Auschwitz I
Auschwitzin lähestymisen isossa porukassa aisti selvästi. Vitsit ja niitä-näitä-jutustelut jäivät pois. Parkkipaikan kautta kuljimme sisään ”turistirakennukseen”, jossa odotimme hetken aikaa opasta. Tuona aikana puhuminen vaimeni tyystin. Jokainen mieleeni tullut lause kuulosti merkityksettömältä.
Englanninkielinen opas saapui, ja saimme radiolähettimet ja kuulokkeet, joiden ansiosta opastus kuului myös kauemmas ilman, että oppaan täytyi korottaa ääntään. Kierros alkoi irvokkaalta Arbeit Macht Frei -portilta, joka on sodan jälkeen symboloinut natsi-Saksan keskitysleirejä.
Auschwitz I yllätti siisteydellään. Rakennukset näyttivät vankoilta, mutta monet niistä olikin alun perin rakennettu Puolan armeijan käyttöön. Rakennusten välissä kulki suoria ja tasaisia hiekka- tai laattateitä; puut ja nurmikot kukoistivat vihreinä. Oppaan tarinat kertoivat Auschwitzin julmasta todellisuudesta, mutta tapahtumien näyttämölläkin tuntui vaikealta käsittää, miten paljon kuolemaa ja kärsimystä leirin kadut ja rakennukset joutuivat sodan aikana todistamaan.
Tapahtumien näyttämölläkin tuntui vaikealta käsittää, miten paljon kuolemaa ja kärsimystä leirin kadut ja rakennukset joutuivat sodan aikana todistamaan.
Auschwitzin kauhut konkretisoituivat rakennusten sisätiloissa. Alkeelliset ja ahtaat asumistilat järkyttivät; seinillä olevat valokuvat vangeista pysäyttivät. Kävimme kellareissa, joiden pimeissä ja matalissa selleissä kidutettiin ja murhattiin ihmisiä nälkiinnyttämällä ja tukehduttamalla. Lisäksi näimme kaikessa karmeudessaan polttouuneja ja tiloja, joissa oli aloitettu kaasutuskokeilut Zyklon B:llä. Kaasukammiot ja krematoriot näimme siis Auschwitz I:ssä, vaikka pääasiassa niitä käytettiin suuremmassa Auschwitz-Birkenaussa, joka oli varsinainen kuolemanleiri. Birkenaussa natsit ehtivät kuitenkin räjäyttää kammiot ja krematoriot ennen vetäytymistään.
Tonnien painoiset hiusvuoret ja vangeilta kerättyjen tavaroiden kasat olivat konkreettisimpia ja ahdistavimpia todisteita joukkotuhosta. Niiden (ja muidenkin sisätilojen) kuvaaminen oli kielletty, mutta jotkut turistit napsivat silti kuvia, vieläpä keskenään äänekkäästi jutellen. Oppaamme kehotukset lopettaa tepsivät vain hetkeksi, enkä voinut olla ihmettelemättä näiden ihmisten epäkunnioittavaa käytöstä. Eikö kuvaaminen tuntunut heistä pahalta?
Ulkona menimme kiviseinälle, jota vasten oli teloitettu tuhansia ihmisiä ampumalla. Seinästä oli tullut kukilla koristeltu tärkeä muistopaikka, koska paavi Benedictus XVI rukoili sen edessä vieraillessaan Auschwitzissa vuonna 2006.
Auschwitz-Birkenau
Auschwitzista ilmainen bussi kuljetti Birkenaun valtavalle tuhoamisleirille. Alue tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin, eikä mikään näyttänyt muuttuneen sitten sodan lopun. Osan rakennuksista natsi-Saksa ehti tuhota ennen vetäytymistään, mutta leiriä on runsaasti jäljellä.
Näky loputtomasta nurmikentästä parakkeineen on syöpynyt tajuntaani symboloimaan äärimmäistä vihaa toista ihmisryhmää kohtaan.
Birkenauhin kävelimme läpi asemarakennuksen, jonka portista kulkivat pahamaineiset kuolemankiskot. Niitä pitkin junat saapuivat leiriin, ja tulijoiden elämästä ja kuolemasta päätti lääkäri silmämääräisellä arviolla. Kättään heilauttamalla kerrotaan lääkärin määränneen ihmiset joko suoraan kaasukammioon tai työhön kykenevinä majoitettavaksi yhteen lukuisista parakeista, joissa kylmyys, ahtaus, epäsiisteys ja syöpäläiset vaivasivat. Parakeista huomasi, että Birkenau oli rakennettu vain tappamista varten: rakennuksissa ei näkynyt häivähdystäkään inhimillisyyttä.
Auschwitz-Birkenaun koin julmana paikkana, joka hiljaisesti kantaa uhriensa muistoa. Vaikka alue on laajempi kuin Auschwitz I, nähtävää on tavallaan vähemmän, sillä rakennukset ovat toistensa kopioita eikä paikalla ole museoesineistöä kuten Auschwitz I:ssä. Ajatus yli miljoonan ihmisen murhaamisesta paikalla ylitti käsityskykyni, ja näky loputtomasta nurmikentästä parakkeineen on syöpynyt tajuntaani symboloimaan äärimmäistä vihaa toista ihmisryhmää kohtaan.
Auschwitz on vaikea mutta opettavainen kohde
Auschwitzissa käyminen koettelee henkisesti, eikä kyseessä ole helppo kohde Krakovan-lomalle. Toisaalta historian synkätkin vaiheet tulee tuntea, ja äärimmäistä pahuutta nähtyään elämää ja rauhaa osaa taas arvostaa hieman aiempaa enemmän.
Lue myös:
Lisää blogikirjoituksia Puolasta >>
Rantapallolle kirjoittamani Puola-opas >>
Panun matkat 
Muakin ihmetytti Auschwitzin vierailulla, kun ihmiset oppaan kielloista huolimatta ottivat kuvia niistä hiuksista! Toinen asia mikä minua vaivasi, oli hymyilevästi Arbeit Macht Frei-portin alla poseeraavat ihmiset. Ei tuolla nyt itkua ole pakko vääntää, mutta itseni koko paikka veti sen verran vakavaksi ettei paljoa hymyä irronnut.
Me kierreltiin tuolla Birkenaussa joku kolme tuntia ja mentiin sen jälkeen vasta Auschwitz I:seen. Olin jotenkin ihan puulla päähän löyty, kun tajusin kuinka laaja alue tuo Birkenau oli. Auschwitzin vierailu jätti paljon sulateltavaa, mutta kuten itsekin olen monesti kirjoittanut, niin on hyvä että siellä voi vierailla – ”ne, jotka eivät tunne historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä” (George Santayana).
Joo, ei kyllä itselle tullut mieleenkään poseerata sen kyltin alla. Vastenmielinen ajatus. Itse en tosin muista nähneeni poseerauksia siinä…
Auschwitzissa voi tosiaan käydä monella eri tavalla. Olen kuullut muiltakin, että ovat vain kierrelleet itsenäisesti. Pakko kyllä sanoa, että opas antoi visiitille aika paljon lisää syvyyttä (ja myös tehokkuutta – ei harhailtu turhaan, vaan käytiin kaikki olennaiset paikat hyvällä tahdilla läpi).
Huh, todella raskas paikka. Käytiin pahimpien helteiden aikaan, ja varjolämpötilan hipoessa +40, ei voinut kuin kuviltella miltä vangeista on tuntunut parakeissaan kun itsekin pysyi hädintuskin tolkuissaan. Tämä on ehdottomasti niitä paikkoja, joissa jokaisen tulisi vierailla. Anteeksi voi antaa, mutta unohtaa ei saa.
Juuri näin. Auschwitzissa käymällä voimme tulla viisaammiksi ja oppia aiempien sukupolvien kärsimyksestä.
Ei todellakaan mikään kevyt kokemus….
Minulle on syöpynyt pahiten mieleen Mengelin huone, jossa mm. vammaisia lapsia käytettiin tutkimusvälineinä….
Ihmiset pystyvät ihan kamaliin tekoihin ja luulen, että tulevaisuudessa nykyajastakin tulee löytymään vastaavia tapauksia, joita kauhistellaan ja ihmetellään, miten vastaavaa julmuutta on voinut tapahtua, vaikkei sitä eletyssä hetkessä ymmärretä.
Toivottavasti ihminen oppisi joskys elämään ilman väkivaltaa.
Niin minäkin toivon, mutta valitettavasti toive vaikuttaa epärealistiselta… Eräs Auschwitzista selvinnytin sanoi juuri haastattelussan, ettei usko ihmiskunnan oppineen mitään. 😦 Linkki haastatteluun: http://www.hs.fi/ulkomaat/a1422252309052?jako=9360c03abbca49ce3e1e0af249ac084c&ref=tw-share
Kyllä tuokin paikka pitäisi käydä katsomassa, osaisi taas pistää asioita tärkeysjärjestykseen. Mua kyllä varmasti aihdistaisi aika lailla, mutta eipä noita historiassa tapahtuneita asioita voi kieltää.
Ahdistus kuuluu asiaan, ei sitä voi välttää, mutta käynti laittaa ajattelemaan niin paljon, että ahdistuksesta selviää.
Birkenau oli noista kahdesta paikasta se, joka tuntui järkymmältä, varmaankin kun olimme paikalla keskellä synkintä talvea, pakkasta oli reilusti ja lunta satoi vaakasuoraan. En voinut käsittää, miten niissä hökkeleissä pysyisi kukaan elossa. Matkalla takaisin bussi jätti tulematta ja seuraavakin oli myöhässä, ja toivoton olo valtasi koko reissuporukan. Ja silti meillä oli asiat niin paljon paremmin kuin monella 40-luvulla!
Talvella se onkin varmaan vielä karumpi paikka, ja kyllä tuolla oman elämän murheet alkavat tuntua täysin mitättömiltä.
Minäkin ihmettelin, että jotkut ovat selvinneet leiriltä hengissä. Ne parakit kun näyttivät siltä, että niitä ei ollut rakennettu pitämään ihmisiä hengissä. Aivan järkyttäviä…
Ensi viikolla olisi edessä Krakovan reissu ja siinä samalla Auschwitz. Mielenkiinnolla kyllä odotan paikan näkemistä, sillä niin paljon tullut luettua asiaan kuuluvaa kirjallisuutta, joka on todella ahdistavaa jo pelkkänä tekstinä ja kuvina. Suosittelen lukemaan (jos et vielä ole lukenut), neuvostosotilaan selviytymistarina tuolta ajalta. Pysäyttävää tekstiä.
Hyvä kirjoitus!
Hyvää matkaa! Ahdistumista ei voi välttää, kuten kirjoituksessani kuvasin, ja kokemukset jäävät varmasti pyörimään mieleen, mutta toisaalta historian synkkiä vaiheita ei saa unohtaa vaan niistä pitää ottaa oppia. Käynti Auschwitzissa on siis raju, mutta – jos näin nyt voi sanoa – olin loppujen lopuksi tyytyväinen, että kävin paikassa ja pakotin itseni ajattelemaan viime vuosisadan synkimpiä vaiheita perinjuurin.
Kiitos kommentistasi ja lukuvinkistä!