Varhain aamulla 7.7.2009 heräsin Moskovan-yöjunassa hyvin fiiliksin: Trans-Siperiani oli nytkähtänyt kunnolla vauhtiin, ja ensimmäisen junayöni olin nukkunut erinomaisesti. Hain samovaarista vettä aamuteehen ja valmistin pientä aamiaista.
Junan ikkunoista katselin korkeita neuvostotyylisiä kerrostaloja. Kun asemaa lähestyttäessä näkyviin ilmestyi myös muutamia stalinistisia torneja, mieleen hiipi kysymys, oliko Pietari ollut vain lämmittelyä ja alkaisiko seikkailu toden teolla vasta Moskovasta, Venäjän sydänmaalta.
Asemalla kansainvälinen opiskelijaporukkamme purkautui junasta ja suunnisti vauhdilla metroon. Moskova näytti heti kääntöpuolensa: kiireen ja valtavat ruuhkat. Ilman ryhmäämme johtaneita venäläisiä olisin ollut aivan hukassa!
Moskovan valtavuutta havainnollisti hyvin Lontootakin laajemman oloinen metrokartta, jonka lukeminen hapuilevalla kyrillisten aakkosten taidolla oli silkkaa tuskaa. Metron kirskuva jarrutusääni särki korvia, ja junat täyttyivät ihmisistä ääriään myöten.
Asemat sentään ilahduttivat muuten kaoottisen tunnelman keskellä: ne olivat Pietarin metron tapaan kuin suuria taideteoksia.
Metrossa ryhmämme hajaantui. Järjestäjät majoittivat meidät koteihinsa, ja luonnollisestikaan kaikki eivät asuneet samassa kaupunginosassa. Minä suuntasin muutaman muun kanssa lähiöön, jossa talojen normaalikorkeus tuntui olevan 20 kerrosta.
Majoittauduimme neljään huoneen ja keittiön viihtyisään asuntoon, jossa emäntämme asui perheensä kanssa. Mummoa lukuun ottamatta perhe oli kuitenkin viettämässä kesää datšalla.
Kotilounaan jälkeen suuntasimme keskustaan nähtävyyskierrokselle – ja kyllä Moskova teki vaikutuksen! Kaikki oli ihan oikeasti suurta ja mahtavaa. Punainen tori ja Stalinin tuhoama mutta hiljattain jälleenrakennettu Kristuksen ylösnousemuksen katedraali häikäisivät kauneudellaan.
Lisäksi saimme bonusnähtävyytenä ihmetellä miltei kaikkialla vilistäviä agentin näköisiä miehiä, jotka olivat kuin suoraan elokuvista, yrmeitä Omon-joukkoja sekä muita viranomaisia. Selityksenä oli Obaman valtiovierailu – joka nousi uhkaamaan pääsyämme Punaiselle torille.
Alkuun tori oli nimittäin suljettu, ja ilmassa oli pientä epävarmuutta siitä, pääsisimmekö lainkaan vierailemaan Venäjän sydämessä. Onneksi tori kuitenkin avattiin myöhemmin iltapäivällä. Ja kun sinne vihdoin pääsimme – emme malttaneet olla pistämättä tanssiksi, kuten seuraavalta videolta selviää.
Video paljasti, että jouduin hieman tekemisiin miliisin kanssa ennen Punaiselle torille pääsyä. Kuvasin sattumalta videokameralla juuri, kun Obaman seurueen auto ilmestyi näkyviin. Silloin samalla kadulla ollut miliisi syöksyi kiinni käteeni ja kielsi kuvaamasta. Mitään kummempaa tapahtuneesta ei seurannut, kuvaamisen lopettaminen riitti.
Sen sijaan videolta ei selvinnyt, että Punaisen torin vartijat eivät olleet mielissään tanssistamme. Suoritusta johtanut argentiinalainen joutui pieneen puhutteluun. Muutama paikallinen jäi hänen tuekseen, ja he ohjeistivat meitä kävelemään paikalta normaalisti pois. Vartijat olivat kuitenkin kiinnostuneet vain tanssin johtajasta, ja me muut pystyimme jatkamaan normaalisti turistimeininkiä. Puhuttelun jälkeen tilanne laukesi, eikä seuraamuksia tullut kenellekään.
Vaikka tanssikokemus oli upea, en ehkä kokeilisi samaa toiste. Sen verran tiukoilta Moskovan vartijat ja poliisit tuntuivat.
Panun matkat 