Mongolia mielessäin

Vuoden alussa hehkuttamani Ville Haapasalon Silkkitie 30 päivässä -sarja loppui viime viikolla.

Silkkitien kahdessa viimeisessä jaksossa seikkailtiin Mongoliassa. Nämä jaksot katsoin erityisellä mielenkiinnolla; olenhan itse viettänyt Mongoliassa kaksi viikkoa vuonna 2009. Ohjelmassa tuli esiin monta tuttua kokemusta ja paikkaa. Ehdoton huippuhetki itselleni oli päätösjaksossa esiintynyt, minulle omalta matkaltani tuttu musikantti. Kesken yhdeksänpäiväisen Gobin-kiertoreissuni hän saapui yllättäen yhteen yöpymiskohteistamme ja ja järjesti pientä maksua vastaan perinnemusiikkiesityksen. Kurkkulaulun ja hevosviulun yhdistelmä kuulosti livenä vaikuttavalta, ja esitys tallentui lähtemättömästi mieleeni. Tuntui todella yllättävältä ”tavata” kaveri uudestaan kotisohvalta.

Nyt Silkkitien innoittamien muisteluideni kunniaksi seuraa pieni kuvareportaasi Mongoliasta. Liikkeelle lähdetään pääkaupunki Ulan Batorin Sühbataar-aukiolta, jonka ympärillä sijaitsevat Mongolian moderneimmat ja korkeimmat rakennukset sekä massiivinen parlamenttitalo.

Ulan Bator on kaikista vierailemistani kaupungeista ehdottomasti erikoisin. Modernien rakennusten täyttämä ydinkeskusta Sühbataar-aukion ympärillä on hyvin pieni, ja muu rakennuskanta koostuu pääosin neuvostotyyppisistä matalista kerrostaloista. Sosialistinen rakennuskantakin on kuitenkin pieni verrattuna kaupunkia joka puolella reunustaviin jurttarivistöihin, joita voisi kuvailla jonkinlaiseksi uudisraivaaja-asutukseksi, ehkä jopa slummeiksi. Ihmisiä muuttaa Ulan Batoriin jatkuvasti maaseudulta muun muassa Mongolian viime vuosina kylmenneiden talvien vuoksi. Moni paimentolainen on menettänyt elinkeinonsa kovan pakkasen surmatessa massoittain karjaa.

Ulan Batorin mielenkiintoisimpia nähtävyyksiä on laaja ja kaunis Gandanin luostarialue. Silkkitiestä minulle selvisi, että luostarilla on myös kääntöpuolensa. Haapasalon opas ei nimittäin ikinä ilmestynyt paikalle luostarialueelle. Kävi ilmi, että temppeliä hallitsee paikallinen mafia, joka suunnitteli jopa Haapasalon kuvausryhmän varusteiden varastamista.

Kuvausryhmän havainto taitaakin vihdoin selittää oman reissuni aikaisen ihmetyksen aiheen – sen että alueen henkilökunta yritti kinuta minulta rahaa ottamistani kuvista useampaan otteeseen. Tilanteista selviydyin kuitenkin maksamatta, mutta nyt olen varma siitä, että nuo pyynnöt eivät voineet perustua virallisiin sääntöihin.

Gandanin kääntöpuolesta huolimatta en halua ottaa mitään pois luostarialueen arvosta. Paikka on hyvin kaunis, ja siellä sijaitsee monia mielenkiintoisia nähtävyyksiä, kuten valtava temppelin sisään suljettu Buddha-patsas. Alue kuuluu siis ehdottomasti Ulan Batorin must see -listalle.

Se Ulan Batorista. Pääkaupunkia paljon kiinnostavampaa Mongoliassa on luonto, maan tärkein nähtävyys. Itse kiersin reissullani Gobin autiomaata yhdeksän päivän ajan suomalaisen matkakaverini kanssa. Kuskina meillä oli mainio mongolialainen kaveri nimeltä Zanaa (Hanaa, Zanaa 😀). Lisäksi mukanamme kulki naistulkki, Bayaima. Hänen avullaan pystyimme kommunikoimaan paikallisten asukkaiden ja englantia taitamattoman Zanaan kanssa. Kiertueen meille järkkäsi hyvään hintaan UB Guest House -niminen hostelli, jonka palveluihin olimme erittäin tyytyväisiä. Voin suositella paikkaa varauksetta kaikille Mongoliaan matkaaville. Majoitus on tasoltaan ok, ja paikka järjestää pyynnöstä mitä erilaisempia retkiä eri puolille Mongoliaa.

Yhdeksänpäiväisellä kierroksemme Gobin autiomaassa teimme Zanaan kuljettamalla venäläisellä UAZ-jeepillä, joka tuntui puskevan läpi mistä tahansa – hajoamatta.

Välillä Zanaa joutui kuitenkin rassaamaan autoa. Moottorin kanssa oli paikoitellen ylikuumentumisongelmaa, mutta kertaakaan auto ei lopettanut kulkuaan. Kuski oli selvästi kokenut ja tunsi autonsa. Kuitenkin ajatus auton hajoamisen mahdollisuudesta keskelle Gobin tyhjyyttä kylmää edelleen. Brrhh.

Ennen lähtöämme kävimme ostamassa mukaan valtavan määrän muun muassa säilykemuonaa ja vettä. Gobin alueellahan ei luonnollisestikaan kauppoja sijaitse, joitakin pikkukyliä lukuun ottamatta. Kiertueella lähes joka päivälle oli ohjelmassa jokin nähtävyys, esimerkiksi kivimuodostelmia, hiekkadyynejä, jäälaakso, laakso, josta on löydetty dinosaurusten fossiileja… Vastaan saattoi tulla lisäksi kaikenlaista kiinnostavaa ja yllätyksellistä. Meillä oli lupa pyytää pysähtymistä aina tahtoessamme. Vastaamme tuli esimerkiksi temppeliraunioita (Stalinin ajan tuhotöiden satoa) sekä mongolialaisen perinnefestivaali, jossa pääsimme näkemään muun muassa painia.

Jokaisen yön kierroksemme aikana nukuimme jurtassa, paikallisten perheiden vieraina. Isäntäperheet olivat tavallisia paimentolaisia, jotka hankkivat lisätuloja majoittamalla turisteja. Jokaisen yön maksoimme käteisellä suoraan perheille.

Jurttamajoituksessa meille tarjottiin aina ateria. Mongolialaisissa ruoassa ei kuitenkaan lihoja lukuun ottamatta ollut kehumista. Paikallinen juusto on – kuten Haapasalokin sai huomata – melkoisen hapanta, eivätkä voilla ja suolalla maustettu maitotee, kivikovat paikalliset keksit tai käynyt hevosenmaito eli kumissi ainakaan parempia makuelämyksiä tarjonneet. Sen sijaan upea kokemus oli vastateurastetun, grillatun lampaan syöminen yhdessä paikallisen perheen kanssa.

Gobin kohteista ei oikeastaan mikään tuottanut pettymystä, ja kaikki matkapäivät olivat kiinnostavia. Gobi on monimuotoinen alue, minkä kierroksella todella huomasi: maisemat vaihtelivat yllättävän vehreistä alueista hiekka-aavikkoon. Koska en yhdessä postauksessa pysty käymään jokaista vierailemaamme kohdetta yksityiskohtaisesti läpi, esittelen seuraavaksi kaksi huippukohteena mieleeni jäänyttä paikkaa: Gobin hiekkadyynit ja punahiekkaisen fossiililaakson.

Hiekkadyynit olivat se kohde, jota odotimme eniten ennakkoon. Koska Gobi on enimmäkseen aroa, ei hiekka-aavikkoa, olivat dyynit hämmästyttävä näky pulpahtaessaan yhtäkkiä horisonttiin. Lähes kullanvärisenä auringonpaahteessa hohtanut hiekkamuodostelma jaksoi hämmästyttää, ja päätimme yrittää kiivetä huipulle nähdäksemme toiselle puolelle – sinne mistä varsinainen hiekka-aavikko alkaa. Dyynit toimivat selvänä rajana arolle ja hiekka-aavikolle: toisella puolella on vain hiekkaa ja aronpuolella monimuotoisempaa maastoa.

Arviolta muutamasatametrisen dyynin huipulle nouseminen oli hirvittävän raskasta, koska hiekka upotti joka askeleella. Hammasta purren kuitenkin pääsi eteenpäin ja lopulta huipulle saakka. Ylhäältä avautuneet maisemat korvasivat nousun rasitukset monin verroin, kuten myös alastulo, joka oli mahdottoman hauskaa puuhaa. Alas tullessa kuuli matalataajuisena ryminänä, kuinka hiekkamassat murtuivat askeleiden alla. Mureneminen jaloissa tuntui mukavalta, ja alas pystyi ikään kuin laskettelemaan. Rankkuudesta ei tässä vaiheessa ollut enää tietoakaan.

Toinen huippukokemus oli punahiekkalaakso, josta on löydetty dinosauruksen fossiileja. Kohteessa myös sattui matkamme ehkä erikoisin kommellus. Ennen laaksoon saapumistamme saimme tietää, että automme varustukseen kuuluu lapio. Spontaanisti kysyimme tulkiltamme, voisikohan laaksossa käydä leikkimielisesti kaivelemassa. Hänen mukaansa esteitä ei ollut. Niinpä suuntasimme tutkimaan fossiililaaksoa lapio mukanamme. Arkeologeja leikkien kaivoimme pehmeään hiekkaiseen maahan kuopan. Fossiileja emme valitettavasti löytäneet, mutta jonkin nisäkkään luita kyllä – tosin emme kaivamastamme kuopasta.

Laaksosta lähtiessämme joku paikallinen opas/valvoja käveli meitä vastaan. Hän huomasi lapiomme ja tuli ihmetellen kysymään, mitä kummaa. ”Ei täällä saa kaivaa!” Selvisimme kuitenkin tilanteesta puhumalla. Hieman vain jäimme ihmettelemään, eikö kuskimme tai tulkkimme kumpikaan tiennyt kaivuukiellosta. Hauskan kaivuusession jälkeinen innostunut fiilis vaihtui ristiriitaiseen oloon, mutta onneksi tiesimme, ettemme olleet aiheuttaneet vahinkoa. Kiellon kuitenkin ymmärrän. Jälki voisi olla lopulta aika karmaisevaa, jos jokainen länsimaalainen turisti alkaisi kaivella kuoppia ympäri aluetta.

Mongolian-matkastani riittäisi tarinoitavaa vielä vaikka kuinka, mutta viimeisenä kohteena tässä postauksessani nostan esiin Karakorumin, Mongolian muinaisen pääkaupungin, jonka paikalla paikalla sijaitsee nykyään Erdene Zuun luostarialue. Myös Haapasalo seurueineen vieraili täällä. Meille Karakorum oli viimeinen kohde yhdeksänpäiväisellä kierroksellamme.

Karakorum on täysin kadonnut kaupunki. Muinaisen kaupungin kiviaineksesta on rakennettu osa Erdene Zuusta. Ainakin kilpikonnan muotoon veistetyt kivenmurikat ovat jäänteitä Karakorumin kaupungista. Näihin tunnelmiin lienee hyvä lopettaa tämä postaus. Seuraavassa tulee vielä kuvia Karakorumin muistoa vaalivasta luostarista.