Hengästyttää, kun ajattelen elämääni viimeksi kuluneen puolentoista vuoden aikana. Olen valmistunut kotimaisen kirjallisuuden maisteriksi ja viestinnän tradenomiksi, työskennellyt kahdessa eri työpaikassa viestijänä, muuttanut, ollut työttömänä koti-isänä ja hakenut töitä uudelleen ja uudelleen. Nykyinen määräaikaisuuteni jatkuu syksyyn, ja seuraava työ on jälleen haussa. Monen muun 2010-luvun kolmekymppisen tapaan elän eräpäiväelämää tai pätkätyöputkea, jossa varmaa on vain kulloisen määräaikaisuuden päättymispäivämäärä.

Vuosien varrella olen tottunut siihen, että työni ovat aina määräaikaisia tai tuntiperusteisia, mutta haaveilen vakituisesta kuukausipalkkaisesta työstä ja perinteisestä töissä-kotona-lomalla -arjesta. Tavoite tuntuu yhtä aikaa kaukaiselta ja – ironiselta. Yhä useammin julkisessa keskustelussa tavanomaista yhdeksästä-viiteen-arkea pidetään menneisyyden jäänteenä, josta tulisi tehdä irtiotto tai jopa pyrkiä kokonaan pois. Harvemmin kukaan kysyy, miten tulisi menetellä silloin, kun tuo tavallinen arki näyttäytyy saavuttamattomana unelmana.

Muutos ei toki vaadi kuin yhden onnistumisen vakituisen työpaikan haussa. Sitä odotellessa todellisuuteni soljuu eteenpäin jatkuvana projektien virtana, jossa työnhaku on jotenkin sovitettava osaksi arkea. Jokainen lähetetty työhakemus on kuin pieni hanke, joka joko toteutuu tai ei. Suurin osa ei toteudu, ja torjuntaan on pakko tottua. Takaiskuista huolimatta eräpäiväelämä pitää yllä tekemisen paloa ja toiveikkuutta. Mahdollisuuksia tässä maailmassa riittää, ja jostainhan muutkin vakituiset työnsä ovat saaneet.

Vielä kerran minäkin olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin kuin ne kaikki muut ovat joskus olleet.

Iloinen mainonnan ja yritysviestinnän tradenomi valmistujaispäivänään.
FM Panu Lempiäinen
Vielä iloisempi kotimaisen kirjallisuuden FM publiikin jälkeen.

Pois Helsingistä vai sittenkin väitöskirja?

Haastavassa elämäntilanteessa mielessä pyörii väistämättä vaihtoehtoisia ratkaisuja työnhaulle Helsingissä. Irtoaisiko vakituinen työpaikka muualta Suomesta? Olisiko paluu töihin Puolaan mahdoton ajatus perheellisenä?

Tai entä jos väitöskirjan kirjoittaminen olisi oikotie onneen? Graduni palkittiin viime jouluna lukuvuoden 2015–2016 parhaana kotimaisen kirjallisuuden graduna, ja minua on kehotettu jatkamaan eteenpäin. Minulla on väitöskirjalle hyvä aihe ja intohimoa tekemiseen – mutta jaksaisinko mahdollisesti vielä nykyistäkin epävarmempaa apurahaelämää? Entä mitä tapahtuisi väitöskirjan jälkeen?

Panu Lempiäinen
Iloistakin iloisempi FM gradupalkinnon pokattuaan.

Vaikka vaihtoehtoisia ratkaisuja on helppo miettiä, niitä on vaikea tehdä. Jatkuva valintojen pohtiminen kuormittaa samalla, kun päivämäärät hengittävät niskaan. On seuraavan työnhaun deadline, tohtoriopintojen viimeinen hakupäivä ja määräaikaisuuden päättymispäivä. Kalmanlinjat nostavat paineita ja toiveita, vaativat aikaa ja vaivaa – ja johtavat liian usein pettymyksiin. Hakemusrumbassa ehdottomasti pahinta on, että aikaa valuu tuloksettomaan työhön, vaikka tuloksettomuutta ei voi tietää etukäteen.

Eräpäiväelämässä perinteiset lomat voivat olla kortilla. Kahden viimeisimmän työni välissä olin muutaman kuukauden työttömänä, jolloin kävin hakemassa voimia työnhakuun Lanzarotelta.

Viimeisimmät matkakohteeni kertovat elämänmuutoksesta

Vielä muutamia vuosia sitten koin epävarmojen mahdollisuuksien elämän tavallaan kiehtovana. Nyt perheellisenä huomaan kuitenkin kaipaavani ennen kaikkea varmuutta ja selkeyttä elämään. Muutosta heijastavat myös viimeaikaiset matkakohteeni:

  • 6/2016 Tukholman-risteily
  • 11-12/2016 2 x Tallinna
  • 2/2017 Lanzarote
  • 5/2017 Tallinna

Lista näyttää kuin kenen tahansa suomalaisen matkakalenterista napatulta niin kohteiden kuin niiden määrän puolesta. Paljon on muuttunut siitä 2010-luvun taitteen Panusta, joka ramppasi vähemmän tunnetuissa matkakohteissa ja oli aina valmis seikkailuun. Valehtelematta kaipaan vähemmän seikkailuja nyt ja olen ollut viimeisiin kohdevalintoihini erittäin tyytyväinen. Muutos matkailutavoissani ei kuitenkaan ole välttämättä pysyvä.

Aika näyttää.

Englanti matkablogi
Kävin Lontoossa viimeksi elokuussa 2009, jolloin vietin kaupungissa viikon heti Trans-Siperian-matkalta palattuani.

Seuraavaksi Lontooseen

Eräpäiväelämän varjopuoliin kuuluu myös, että kunnon kesäloma jää herkästi haaveeksi. Viime suvena lomailin reilun viikon ja tänä vuonna vieläkin vähemmän. Säiden puolesta asia ei tällä kertaa harmita yhtään.

Kesää lähden etsimään viikonloppuna Lontoosta, joka jatkaa tavanomaisten matkakohteiden sarjaani. Reissuun suuntaan vaihteeksi ilman perhettä, ja viikonlopun ohjelmaan kuuluu monenlaista kiinnostavaa olutpanimokierroksesta U2:n keikkaan.

Lontoo oli ensirakkauteni matkakohteena. Tein kaupunkiin ensimmäisen pidemmän ulkomaanmatkani 11-vuotiaana, ja sen jälkeen olen käynyt kaupungissa kolmesti. Lontoo on jättänyt jäljen syvälle, ja vaikka matkaintoa varjostavat viimeaikaiset terrori-iskut, olen varma, että nautin viikonlopustani täysillä.

Niin täysillä, että palaan Lontoo-aiheilla tämän blogin pariin, vaikka eräpäiväelämän paineet olisivat millaiset.

Eräpäiväelämä
Työllistymisen paineet onneksi unohtuvat aina, kun heittäydyn olemaan kolmevuotiaan tyttäreni kanssa. Lapsi on tehnyt jokaisesta päivästä erityisen, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
Saa jakaa:
Posted by:Panu / Panun matkat

Puolassa asunut ja Trans-Siperian junaillut Panu intoilee Itä-Euroopasta ja lämpenee vähemmän tunnetuille matkakohteille. Matkalla tärkeitä ovat elämykset ja kokemukset: kosketukset paikalliseen kulttuuriin, tapahtumat, nähtävyydet ja hyvät näköalat. Pienen tytön isänä Panu arvostaa myös lähimatkailua ja tasokasta majoitusta.

2 replies on “Eräpäiväelämää

  1. Voin jossain määrin samaistua, kuten varmaan tiedätkin. 🙂 Asioiden vatvominen ja ”välitilassa” keikkuminen on pidemmän päälle kuluttavaa. Toivon, että sinulle löytyy toivomasi vakipaikka tarjoamaan pysyvyyttä.

    1. Kiitos aiemmista juttutuokioista, on ollut mukava keskustella näistä asioista. Vilpittömästi uskon, että kyllä kaikki tästä vielä muuttu vakaammaksi tavalla tai toisella.

Vastaa