Berliinin muurin murtumisesta tuli tässä kuussa kuluneeksi 25 vuotta. Juhlan kunniaksi jaan kokemukseni vaikuttavasta nähtävyydestä: muurin muistomerkistä eli Gedenkstätte Berliner Mauerista.
Berliinissä historia lävähtää kasvoille kaikkialla, mutta kaupungin kahtia jakanut muuri on hävinnyt katukuvasta aikaa sitten. Yhdentymisen jälkeen ihmisarvoa loukannut betonihirvitys haluttiin tuhota äkkiä ja täydellisesti. Historiallisena muistomerkkinä muuria ei osattu arvostaa ja DDR:n historian säilyttämiseen alettiin kiinnittää huomiota vasta, kun aika oli ehtinyt parantaa pahimmat haavat. Berliinissä kulkiessa onkin kokemukseni mukaan vaikea hahmottaa, missä muuri on aikanaan kulkenut ja miltä jaetun kaupungin todellisuus on näyttänyt. Jälkimmäiseen arvoitukseen vastaus on kuitenkin löydettävissä: sen tarjoaa Bernauer Straßella sijaitseva Berliinin muurin muistomerkki.
Muistomerkillä kävin viettäessäni Puolan-vaihtoni aikana viikonloppua Berliinissä. Illansuussa Bernauer Straßelle saapuessani oloni muuttui epätodelliseksi, sillä yhtäkkiä huomasin käveleväni muurin vieressä ja koskettavani sen kylmää ja kovaa seinää. Itse asiassa muistomerkin sijaan voisi puhua muurin muistokaistaleesta: pääosassa on pitkä pätkä alkuperäiseen asuunsa jätettyä (ja osittain rekonstruoitua) muuria, jonka yhteydessä toimivat ulkoilmanäyttely, kirkko ja museo.
Eteenpäin kulkiessani betoniseinä vaihtui revityksi muuriksi, josta olivat jäljellä vain teräsrakenteet. Oloni kävi entistäkin epätodellisemmaksi, kun astuin itä- ja länsipuolen muurien väliin jäävälle ”kuoleman käytävälle”. Oli kauhistuttavaa ajatella, että moni sai surmansa tällä kaistaleella vielä silloin, kun minä olin pieni lapsi. Tuskaani ei lainkaan helpottanut muurin epäinhimillisyyden konkretisoituminen. Raakaa rakennelmaa katsoessani ymmärsin, että jokaisen onnistuneen muurin ylityksen on täytynyt olla suuri ihme.
Kuolemankaistaleelta siirryin muurimuseoon (documentation center), joka on maksuton. Tutustuin erilaiseen arkistomateriaaliin ja aikalaiskertomuksiin. Näyttely kävi läpi muurin koko historian. Tekstit, valokuvat ja filminpätkät kertoivat karua kieltään jaetun kaupungin todellisuudesta ja muurin ylittämisen vaikeudesta. Materiaalia oli myös Bernauer Straßelta. Tuntui oudolta katsella, miten aseistetut rajavartijat valvoivat tietä, jolla olin juuri äsken kävellyt.
Museon ehdottomasti vaikuttavimmasta kokemuksesta vastasi näköalatasanne, jossa vietin hyvän tovin katsellen jäljellä olevaa muuria vartiotorneineen ja yrittäen ymmärtää kylmän sodan aikaista todellisuutta. Yläilmoista konkretisoitui entistäkin paremmin, kuinka absurdilta on näyttänyt muurilla jaettu kaupunki. Mielessä kävi, miten hullua onkaan ollut, jos on nähnyt muurin oman asuntonsa ikkunasta ja tiennyt, että toiselle puolelle on jäänyt tuttavia ja sukulaisia.
Vaikka muurin muistomerkillä saa kuvan siitä, miltä jaettu kaupunki on näyttänyt, ei kylmän sodan aikaista todellisuutta pysty käsittämään. Miten lähihistoria voikin tuntua niin kaukaiselta?
Panun matkat 