Kahdeksan kuukautta sitten aloitin matkan, johon olin valmistautunut yhdeksän kuukautta. Olin lukenut oppaita, tehnyt hankintoja ja vaeltanut mielikuvissani kerta toisensa jälkeen hetkeen, josta kaikki alkaisi ja josta ei olisi enää paluuta entiseen. Kuitenkaan ajatuksissani en päässyt edes lähelle todellisuutta. Jäin kauas niistä uskomattomista riemun ja rakkauden tunteista, joita koin esikoiseni syntyessä.
Pariin tuntiin jääneet yöunet eivät tuntuneet missään, kun kohtasin ensimmäistä kertaa tyttäreni. Katselin, kuinka hän näytti yhtä aikaa hauraan haavoittuvaiselta mutta tavattoman elinvoimaiselta. Kun sain hänet syliini, otteeni oli paljon vakaampi kuin olin uskaltanut toivoa. Isänvaistoni heräsi ja tunsin ihmeellistä varmuutta: kyllä minä osaan.
Aloin jutella vauvalleni ja hän selvästi kuuli. Ajattelemamme nimi tuntui heti luontevalta käyttää. Pienillä ujosti aukeavilla silmillään hän katsoi minuun, ja katseessa olin näkevinäni syvää luottamusta. Sen arvoinen halusin olla heti ensihetkistä lähtien.
”Sinä voit luottaa minuun, minä olen sinun isäsi. Ja sinua me äidin kanssa niin odotimme. Me emme tienneet, kuka sieltä tulisi. Sieltä tulit sinä. Ja sinä olet meille täydellinen.”
Tänään isänpäivänä tyttäreni on jo toimelias ja liikkuvainen tyttö. Vauvan kanssa elämä muuttuu alati. Väsymykseltä ei voi välttyä, mutta päällimmäisinä tunteista ovat rakkaus ja ilo.
Minä olen ylpeä isä tyttärelleni, joka on minulle täydellinen.
Panun matkat 
Voi miten ihanasti kirjoitettu! Sun tyttö sai ihanan isän =)
Kiitos! Lämmittävä kommentti!