Kaksi vuotta sitten, 27.11.2010 ensilumi saapui Poznaniin. Aamuteet keittelin ihmetellen keittiön ikkunasta valkoiseksi maalautunutta maisemaa.
Ensilumen ajattelin sulavan nopeasti pois, mutta talvi tulikin jäädäkseen. Lunta tuntui satavan päivä päivältä lisää, ja puolantunnilta keksitty Pada snieg (Sataa lunta) nousi silloisten päivien soundtrackikseni.
Kuin kilpaa lumentulon kanssa sosiaalinen elämäni vilkastui vilkastumistaan. Joulunodotuksen ajan päätin pyhittää Poznanille; lokakuun jokaviikonloppuinen interreilailu Puolassa ja kaksi pidempää Saksan-reissua marraskuussa saivat riittää syksyn matkoiksi. Kun vihdoin olin vapaa viettämään viikonloput paikallisten ja kansainvälisten ystävieni kanssa, ei minua tarvinnut houkutella mestoille kahdesti.
Näihin aikoihin illat tuppasivat alkamaan aina samasta paikasta.
Proletaryat. Neuvostorekvisiitan koristamassa pubissa sai panttia vastaan laittaa päällensä kaikenlaista asustetta armeijavetimistä kosmonautin kypärään, eikä paikan itsepantu olut – jota ystäväni Piotr jaksoi yhä uudelleen hehkuttaa – ollut lainkaan hassumpaa.
Kotimatkalle lähdettiin usein W Starym Kinie (’Vanhassa elokuvateatterissa’) -klubin kautta. Jatkoille siirtyessä kelpasi ihailla kaupungintaloa, ja itse jatkoilla puolalaisten nuorten tanssitaidot hämmästyttivät, kummastuttivat pohjoisen jössikkää kerta toisensa jälkeen.
Tanssisessioiden vihdoin taannuttua yöbussi heitti kotiin Junacka-kadulle. Ankean sumuisesta syysilmeestään kotikatuni oli piristynyt lumen myötä niin selvästi, että innostuin kerran piirtämään hymiön auton konepellille. Toivottavasti omistaja ei pahastunut. 😉
Panun matkat 