Puolan Poznanissa yhtä ei voi olla huomaamatta. Ratusz eli kaupungintalo lukeutuu Euroopan kauneimpiin rakennuksiin.
Ennen Poznaniin muuttamistani kaupungintalo eli puolaksi Ratusz oli jo valmiiksi tuttu lukemattomista kuvista. Mistä ikinä hakikaan kaupungista tietoa, vastaan tuijotteli sama, hämmästyttävän kaunis kaupungintalo.
Ratuszin historia palautuu aina 1200-luvulle, jolloin Poznanille perustettiin uusi keskusta nykyisen vanhankaupungin aukion kohdalle. Kaupungintalo on seissyt järkähtämättä nykyisellä paikallaan siitä lähtien, mutta ei sentään alkuperäisessä asussaan.
1500-luvulla italialainen arkkitehti Giovanni Battista di Quadro uudisti kaupungintalon nykyisenkaltaiseen, renessanssin henkeä puhkuvaan asuunsa, jota on vielä myöhemmin muutamaan otteeseen muokattu, muun muassa tulipalojen ja salamaniskun pakottamana. Lisäksi kaupungintalo kärsi vakavat vauriot toisessa maailmansodassa. Ratusz kävikin läpi perusteellisen kunnostustyön vuosina 1945–1954, minkä jälkeen rakennuksen tiloissa on toiminut Poznanin kaupunginmuseo.
Keskipäivällä kohtaavat vuohet
Poznan ei ole turistikaupunki samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi kaunis ja karismaattinen, sodan tuhoilta säästynyt Krakova. Kaupungilla on kuitenkin monia turistikaupungin piirteitä, kuten useisiin eri kaupunginosiin hajautuvat nähtävyydet ja lukuisat aktiviteettikohteet. Muista nähtävyyksistä yksikään ei silti vedä vertoja Ratuszille, Poznanin todelliselle symbolille, joka puolenpäivän aikaan tarjoaa kaupungin parhaan päivittäisen näytöksen.
Rakennuksen kellon yhteydessä on vanha koneisto, joka tuo esiin kaksi mekaanista vuohta kellon lyödessä kaksitoista. Vuohet lyövät uljaasti päänsä yhteen torvensoittajan kajauttaessa perinteisen sävelmän ilmoille tornista. Päivittäin toistuva perinne kerää kaupungintalon eteen runsaasti yleisöä ja tarjoaa katselijoille lyhyen matkan aikaan, jolloin julkisilla ajanjulistuksilla oli kaupunkilaisille aidosti merkitystä kellojen harvalukuisuuden vuoksi.
Ensitapaamisemme
Saavuin Poznaniin ensimmäisen kerran helmikuisena sunnuntai-iltana 2010. En silloin vielä nähnyt kaupungintaloa, koska suuntasin rautatieasemalta suoraan ensimmäiseen majapaikkaani, opiskelija-asuntolaan aivan
yliopiston ja rautatieaseman tuntumassa. Matkaa kaupungintalolle olisi ollut noin puolestatoista kahteen kilometriä. Jouduinkin odottamaan ensikohtaamistamme seuraavan päivän iltapäivään, jolloin suunnistin tuutorini kanssa kahville vanhaankaupunkiin.
Astuessani ensimmäistä kertaa vanhankaupungin kaduille yllätyin näkemästäni tai oikeammin aistimastani. En äimistellyt kaupungintalon ulkoasua – olihan se tuttu kuvista jo ennakkoon – mutta huomioni vangitsi tunnelma kaupungintalon ympärillä. Maassa oli hieman lunta, eikä pimeys ollut alkanut vielä laskeutua, vaikka iltapäivä oli jo pitkällä. Kaupungintalon pienistä piipuista nousi hentoa savua, mikä sai minut miettimään, lämmitetäänkö rakennus edelleen vanhanaikaisesti puulla tai hiilellä. Oli miten oli, Ratuszin näytti ympäröivän ohut, utuinen pilviverho, joka sai rakennuksen hohtamaan lämpöisenä valkoisenharmaan lumen peittämässä ympäristössä.
Muistan ajatelleeni, että tästä on hyvä jatkaa: minä ja Ratusz katselisimme toisiamme vielä lukemattomia kertoja!
Panun matkat 