Hilpeästi Hannoverissa, osa 1/2

Syksyllä 2010 tein kaksi Saksaan suuntautunutta kiertomatkaa. Jälkimmäisellä pääkohteina olivat Füssen ja Neuschwansteinin linna, mutta ehdin myös yhdeksi illaksi Hannoveriin vaihdossa olleen ystäväni vieraaksi.

Lähdin kohti Hannoveria aamulla Füssenistä, jossa olin viettänyt kaksi päivää. Matkasin ensin yhdeksän maissa lähteneellä lähijunalla Müncheniin, perille saavuin kaksi tuntia myöhemmin. Baijerin pääkaupungissa ehdin ostaa kylmeneviin ilmoihin sopivat mokkanahkahanskat ja syödä lounaaksi tuhdin dönerin. Sitten olikin jo aika nousta Hannoverin-junaan, nopean ICE:n kyytiin.

Vaikka ICE kulki parhaimmillaan 260 kilometriä tunnissa, jäi keskinopeus sen verran matalammaksi, että yli 600 kilometrin matka Hannoveriin vei aikataulun mukaiset neljä tuntia 15 minuuttia. Junassa aika kului leppoisasti postikortteja kirjoitellen, näyttäviä maisemia katsellen sekä läppärillä netissä surffaten. Kokeilin maksullista T-Mobilen junayhteyttä, jonka toiminta osoittautui epävarmaksi. Koska surffailu onnistui ainoastaan suurten kaupunkien lähistöllä, päätin luovuttaa suosiolla ensimmäisen tunnin jälkeen. Kahdeksan euron tuntitaksa tuntui tyyriiltä satunnaisesti toimivasta yhteydestä.

Kello oli jo selvästi yli neljän, kun saavuin Hannoverin päärautatieasemalle, saksalaisittain Hbf:lle. Monien muiden suurten saksalaiskaupunkien tapaan asema oli hengästyttävän suuri ja käsitti monenmoista tunnelia ja mutkaa, jotka johtivat vuoroin kaupunkiin, vuoroin eri tiloihin asemalla. Lopulta löysin tieni ulos päärautatieaseman aukiolle, jouluvalojen loisteeseen. Valot hätkähdyttivät pienen hetken, mutta oikeastaan asiassa ei ollut mitään kummallista; olihan jo miltei marraskuun puoliväli.

Ystävääni odotellessani laitoin kamerani laulamaan aukiolla. Keskeisenä nähtävyytenä komeili ratsastajapatsas, joka esittää 1800-luvulla elänyttä Hannoverin kuningasta, Ernst Augustia. Kostea sää vaikeutti ikävästi kuvausta, ja kuvieni laatu jäi tällä kertaa poikkeuksellisen heikoksi.

Kun viiden maissa vihdoin tapasin ystäväni tuon patsaan luona eli hannoverilaisittain ”hännän alla”, päätimme suunnata ensitöiksemme syömään. Paikaksi hän valitsi Paulaner am Thielenplatz -nimisen pubin, joka tarjoaa baijerilaista ruokaa, siis etelän herkkuja pohjoisessa.

Pubissa valokuvaaminen unohtui, mutta kannattaa vilkaista linkistä paikan perinteikkään saksalaista ilmettä. Ruokakin maistui: ylitsevuotavan runsas leikkelelautaseni lihalla, leivällä, juustolla ja kasviksilla oli oikein onnistunut valinta. Ruokaa ryydittävät hyvä olut sekä jälleennäkemisemme kunniaksi nautittu snapsi. Tavallaan syytä juhlaan olikin, sillä Helsinki-Oulu-välimatkan vuoksi emme kotipuolessakaan näe usein. Alun perin tutustuimme lukiolaisina kielikurssilla Englannissa 2003. Hannoverissa palasimmekin ikään kuin juurille tapaamalla Suomen ulkopuolella.

Ravintolasta poistuimme pienelle nähtävyyskierrokselle, vaikka oli jo täysin pimeää ja sadettakin ilmassa. Suuntasimme ensimmäiseksi kaupungin ehdottomalle ykkösnähtävyydelle, linnamaiselle Neues Rathausille eli uudelle kaupungintalolle.
Vuonna 1913 rakennetun talon arkkitehtuuri teki vaikutuksen myös yövalaistuksessa, eikä puistomainen ympäristö ainakaan huonontanut vaikutelmaa. Suuntasimme pokkana myös sisälle. Menossa oli kuitenkin virallisen oloinen tilaisuus, jossa oli paikalla hyvin pukeutunutta väkeä. Ystäväni keskusteltua portieerin kanssa käännyimme kohteliaasti takaisin, mutta sainpahan nähdä edes pienen osan kaupungintalon sisätiloista.

Oma kaupungintaloelämykseni jäi siis hieman vaillinaiseksi, mutta päiväsaikaan paikalla kuulemma kannattaa ottaa hissi kattotasanteelle, josta aukeaa Hannoverin paras näköala. Ylös tasanteelle vievä hissi on puolestaan luku sinänsä: se ei nouse suoraan ylöspäin vaan myötäilee rakennuksen kupolin muotoja!

Seuraava nähtävyys, Aegiden-kirkko edusti toista ääripäätä kaupungintaloon verrattuna. Aegiden vaurioitui pahasti sodassa, kuten koko Hannoverkin, joka menetti huomattavan osan vanhasta rakennuskannastaan. Berliinin Keisari Vilhelmin muistokirkon tapaan Aegideniä ei ole koskaan korjattu, vaan jäljellä ovat vain ulkoseinät ja torni.

Aegidenissa pystyi siis aistimaan sodan tuhojen järkyttyvyyden, mutta myös kirkon mahtavan menneisyyden. Tästä muistuttivat erityisesti kauniisti maalatut ikkunalasit, jotka olivat yhä paikallaan ja jotka oli selvästi keinovalaistu. Aivan koskemattomana Aegidenin raunioitakaan ei siis ole pidetty.

Aegidenista lähdettyämme minulle konkretisoitui se, miksi Hannoverissa ei näkynyt kovin paljon vanhaa arkkitehtuuria, vaikka kaupunki on perustettu jo keskiajalla. Pommitusten jäljiltä vanhaa nimittäin restauroitiin vain vähän, ja tilalle rakennettiin suoraan moderneja rakennuksia. Tässä suhteessa Hannoverissa – ja yleisemminkin Saksassa – on toimittu huomattavan eri tavalla kuin itänaapuri Puolassa, jossa vanhatkaupungit palautettiin yksityiskohtia myöten entiselleen.

Seuraavaksi vietimme aikaa ystäväni muutaman opiskelukaverin kanssa pubissa ja suuntasimme sitten iltakahville Ernst August Galeria -kauppakeskuksen Starbucksiin. Edessä oli vielä runsaasti Hannoverin yöelämää pubeista opiskelijabileisiin sekä lisää nähtävyyksiä – ennen kuin yöjuna heitti minut takaisin Poznaniin. Mutta tästä kaikesta kerron lisää tämän postauksen toisessa osassa.

Hannoverista matkakohteena voit lukea lisää myös Rantapallolle kirjoittamastani kohdeoppaasta.