Päivän muisto 17.7.
Elämä osaa olla suuri humoristi. Kuinka muuten voisi selittää sen, että minä, tanssia harrastamaton suomalaismies, olen pyörähdellyt tuhatpäiselle yleisölle Serbiassa?
Kun kesän 2010 matkallani Gdanskista Dubrovnikiin jätin Belgradin taakseni, en voinut mitenkään aavistaa, että muutaman päivän päästä esiinnyn tanssijana Vrnjačka Banjan karnevaaleilla. Tapahtunut täyttääkin selvästi klassiset ”ei, en minä sitä valinnut, se valitsi minut” -tuntomerkit.
Kaiken taustalla hääräsi vanha kunnon matkailuapurini: kansainvälinen AEGEE-opiskelijajärjestö, jonka siivellä olin matkustellut jo kahtena edellisenä kesänä. Aiempien hyvien kokemusteni ansiosta päätin yhdistää AEGEE-tapahtuman jälleen osaksi kesäreissuani.
Belgradista tie vei ensin Kragujevaciin, joka oli valitsemani – Serbiassa ja Bosniassa kiertävän – Building AEGEE Bridges -kesäyliopiston aloituspiste. Kragujevacissa sain heti kättelyssä kuulla sokeeraavia uutisia: kaikki osallistujat tanssisivat pian karnevaaleilla, eikä harjoitteluaikaa olisi kuin muutama päivä!
Täytyy tunnustaa, että järjestäjien tempaus herätti minussa pakokauhua. Minä kun en ole mitään tanssijatyyppiä, ja Puolassakin monessa tilanteessa harmitti se, etten osannut tanssia kuten paikalliset. Tanssikokemukseni rajoittuivatkin ennen Serbiaa satunnaiseen diskossa heilumiseen, vanhojentansseihin sekä ”ripaskamaiseen steppailuun” Punaisella torilla (lue postaus aiheesta).
Meille oli tuunattu koreografia Shakiran Waka, Wakaan, sen kesän jalkapallon MM-kisojen tunnariin, ja esiintymisasuisiksi oli valittu punaiset sydänpuvut! Harjoitukset menivät omalta osaltani enemmän tai vähemmän seinille, mutta järjestäjien kunniaksi on sanottava se, että he treenauttivat meitä ahkerasti.
Harjoitusten myötä tanssiahdistukseni oikeastaan vain kasvoi, ja vielä esiintymispäivän aamuna yritin vielä puhua itseni ulos koko jutusta. Ehdotin järjestäjille, että voisin tanssimisen sijaan kuvata esityksen videokamerallani. Pyyntööni ei suostuttu, ja sain kuulla olevani hyvä tanssija, jota ehdottomasti tarvittiin.
Hämmästyksekseni järjestäjät olivatkin oikeassa. Tosipaikassa tanssiminen oli kunnolla kuuluvan basson ansiosta suorastaan helppoa, ja yllätin (erityisesti itseni) hoitamalla tanssin virheettömästi kotiin! Vanhoista urheilu- ja musiikkiharrastuksistani kyllä muistin, että suoritus tuppaa paranemaan tosipaikassa, mutta en millään uskonut säännön pätevän myös tanssissa.
Kävikin ikään kuin onni onnettomuudessa: nyt tanssiminen Vrnjačka Banjan karnevaaleilla lukeutuu elämäni hienoimpiin kokemuksiin. Tuskin koskaan olen tuntenut itseäni yhtä tähdeksi kuin tuona iltana, jolloin runsaslukuinen yleisö hurrasi ja kannusti ja salamavalot välkkyivät kaikkialla. Esitimme tanssin kahdesti ja kuljimme kulkueena esiintyjille varattua tietä pitkin. Sen varrelle oli kerääntynyt äänekästä yleisöä katsastamaan karnevaalin ihmeitä. Tunsin saavani paljon huomiota osakseni aurinkolasipäisenä sydänhahmona, jolla oli suuri vatsa – puvun alle sujauttamallani kameralaukulla loin vitsikkään illuusion hyllyvästä mahasta.
Ensimmäisen tanssiesityksemme taltioi videokamerallani eräs kesäyliopiston järjestäjistä. Olen editoinut materiaalista videon, jolta voit bongailla meikäläistä sekä haistella yleisesti serbialaisen kesäkarnevaalin tunnelmia.
Panun matkat 